Suomenliput liehuvat saloissa. Luonto alkaa olla parhaimmillaan. Hennon vihreät koivun lehvät huojuvat kevättuulessa. Auringon kimallus kultaa maisemaa. Mustarastaan huilu soi jossakin. Nuuhkaisen ilmaa. Se tuoksuu vihreälle. Se on kevättä, kesän kurkistaessa sisään

Tänään on Kaatuneitten muistopäivä, siksi liput liehuu. Kuljen ajatuksissani Heinäveden sankarihautausmaalle. Siellä on edesmenneen isäni veljen, Eeron hautakivi. Hän kaatui puolustaessaan tätä kallista Isänmaata taisteluissa Venäjää vastaan. Isäni säilyi hengissä. Hänen paras nuoruutensa kului etulinjassa taistelutantereella. Karjalan kannaksen metsät suojasivat vihollisen edessä. Tuolla korpien ja vallihautojen keskellä moni hiljainen rukous, huokaus nousi Jumalan puoleen, että Suomi saisi pitää itsenäisyytensä. Aika oli raskasta. Melkein joka kodissa vieraili suru, kallis hinta itsenäisyydestä.

Olen syvästi kiitollinen isälleni ja hänen kaltaisille sotaveteraaneille ja monille niille, jotka verellään maksoivat hintaa tästä ihanasta maasta. Annan ylimmän kiitoksen ja ylistyksen, kunnioituksen Jumalalle, sillä ilman hänen apuaan emme omistaisi itsenäisyyttämme. Se on meidän hyvä muistaa.

Sodan melskeen keskellä, kansan syvien rivien rukous Jumalan puoleen käänsi kansamme kohtalon, niin ettemme tulleet perin juurin hävitetyiksi.

”On meidän kansa vähäinen ja vähäinen on voima sen. Vaan mitä mahtavinkaan vois, jos et sä Herra voimaa sois.”